Sunday 16 August 2015

Moraalipaniikista mediapaniikkeihin osa 1: 1997 vai 1985?



Taannoin yle lisäsi arkistoonsa vanhoja lähetyksiä vuodelta 1997 Areenaan, mukana kantaaottava lauantaivekkari joka oli osa julkista keskustelua joka liittyi liveroolipeleihin, eli LARPpeihin (Live Action Role-Playing). 1997 suomalaisessa julkisessa keskustelussa pyöri käsitys liveroolipelien vaarallisuudesta? Tästä tulikin nuoruusmuistot mieleen siinä määrin että menin suhikuttamaan vettä keskustelun päälle Facebookin 'Suomi Larp'-ryhmässä mutta huuhaa levisi muuallekin, joten lienee aika selittää lukijoille mistä ilmiössä oli tuolloin kyse. Avainsanoina tässä artikkelisarjassa on: mikä on moraalipaniikki, miten se lietsotaan tai miten se syntyy?



Larppiporukkamme vuodelta 1997,
 Syöksynsuun leirikeskuksen pihassa Hämeenlinnassa 
(allekirjoittanut alarivissa toinen oikealta).


Vuonna 1997 käytiin julkista keskustelua roolipelien ja erityisesti näytelmäroolipelien, eli larppien vahingollisuudesta, pääasiallisena keihäänkärkenä olivat muutamat repostelevat artikkelit, yksi erityisopettaja, nuorisoevankelista sekä joukko “‘huolestuneita vanhempia.” Vuosia myöhemmin tein Diakonia-ammattikorkeakoulussa opinnäytetyön aiheesta, koska liveroolipelejä oli pelattu vuodesta 1995 lähtien myös Hämeenlinna/Vanajan seurakunnassa (ja ainakin viidessä eri muussakin seurakunnassa samaan aikaan). Olin aitiopaikalla siksi että olin aktiivinen larppaaja, Suomen Liveroolipelaajien perustamiskokouksessa mukana ja luin kaiken mitä kirjoitettiin.

Myös erityisopettaja Keijo Ahorinta kävi 1997 Hämeenlinnassa, ja luennon lopulla kysyttäessä liveroolipeleistä esimerkiksi tuolloin suosittuna olleen seikkailukirjan, jossa hänen mukaansa ‘syrjäytymisvaarassa oleva nuori voi eläytyä hobitiksi ja saada onnistumisen kokemuksia’. Hän kertoi että kuulemma moni larppaaja oli ottanut häneen tv-esiintymisensä jälkeen yhteyttä (kyllästymiseen asti)- no mitäs oli mennyt puhumaan kirjassaan ‘saatanallisista roolipeleistä’ sen kummemmin niitä määrittelemättä! 

Eli, nuorista oli huolta, ja sitä näytettiin hieman eri tavoilla. Sain serkuiltani lahjaksi 1996 nuorisoevankelista Riku Rinteen Pimeys väistyy- kirjan (joka oli myös kirjoittajan huonoin, olisivat mielummin antaneet sen ensimmäisen) jossa tämä osoittaa ettei tiedä peleistä juuri mitään - tämä tuli selkeästi esiin myös Roolipelaaja lehden haastattelussa 2008. Myös suosittua Doom tietokonepeliä Riku kuvasi peliksi jossa pelaaja on “raivopäinen tappaja.” (Brutal Doom modifikaatio ilmestyi kuitenkin vasta 2010 joten Riku oli tässä asiassa 13 vuotta aikaansa edellä).

Linkki & kuva: Yle

Liveroolipelaajien tapa hoitaa asia oli edelleenkin heinon esimerkillinen - mentiin televisioon, lehtiin radioon (minäkin olin Hämeenlinnan paikallisradiossa yhdessä vaiheessa) ja kerrottiin mitä kaikkea harrastus on ja miten sitä harrastetaan? Opinnäytetyössäni keräsin uutisia ja jouduin toteamaan miten kaikki pehmeät uutiset olivat faktaa mutta yksikään ‘kova’ uutinen ei ollut mitään muuta kuin uutisankka. Larppaajien kokema kohtelu oli väliin kovin huonoa, esimerkiksi ELF Vesala joutui pitämään pintansa Lauantaivekkarissa käsittämättömien syytösten kohteena.

Toisaalta vaikka tahto oli hyvä ei uutisointi aina ollut onnistunutta - 2003 tein opinnäytetyöhön liittyvää liveroolipeliä Korson seurakunnalle ja paikallinen seurakuntalehti Vantaan Lauri onnistui uutisoimaan niin että vain pelin nimi ja ohjaavan nuorisotyönohjaajan nimi olivat oikein: “Pelissä paneudutaan kuviteltuun seralnian kirkkoon ja sen uskonkäsitykseen.” - tämä nyt oli uutta tietoa minullekin!

Linkki&kuva: Vantaan Lauri

Kuten huomaatte esimerkeistä, kerroin ne ulkomuististani ilman lähdeluetteloa. Tämä kertoo osaltaan myös siitä että nuorille ihmisille julkisuusmylläkkä jäi mieleen! Joillekin se oli todella traumaattinen kokemus  ja mm. Vampire-pelejä kuvaavan dokumentin takia eräskin peliporukka menetti pelipaikkansa. Samoin eri kristillisissä järjestöissä meni ihmisten välejä poikki ja ihan suoranaiseen hengelliseen väkivaltaankin syyllistyttiin Haapajärvellä. Haapajärven tapaus johtui kirkkopoliitiikasta ja sen dokumentoimme 2003 ilmestyneeseen opinnäytetyöhömme. Tuosta ajasta täytyy tosin sanoa että syytä oli myös larppaajissa - seurakunnan kerhon liveroolipeleissäkään ei voi olla liikaa lohikäärmeitä, velhoja ja magiaa. Ihan puhtaasti imagosyistä. 


Oma opinnäytetyöparini totesi larppaajien antavan ulospäin ylimielisen kuvan puhumalla omalla jargonillaan ‘mundiksista’ ja ‘no life’-pelaajista. Näin olikin, mutta sitä että jotakuta sanotaan ‘saatananpalvojaksi’ ei voida puolustella millään teinien typeryydellä. Edes sillä että joudutaan poliisin kanssa tekemisiin oman typeryyden takia, koska ollaan pelattu elokalmo-zombieliveroolipeliä Kouvolan keskustassa.


Tärkeä tehtävä letkun jatkeena. 
 Rajakatse 52 peliä edeltäviä valmisteluita 2.7.2011


Pohdimme opinnäytetyössämme myös tervettä ja epätervettä uskonnollisuutta. Vaikka lopullinen työ ei ollut kovin hyvä se silti nosti esiin vaikeita kysymyksiä, kuten onko nuorten syyllistäminen omasta harrastuksestaan ja leimaavalla tavalla näiden puolesta rukoileminen lopultakaan millään tavoin tekemisissä lähimmäisenrakkauden kanssa?

“Asiantuntijatkin” olivat oma lehmä ojossa kertomassa asioista - eivät siksi että rakastaisivat nuoria - vaan kiillottaakseen omaa kilpeään. Rakkauteen kun ei liity pakottaminen tai väkivalta. Ja mitä muuta kuin vallankäyttö, on jonkun asian tuomitseminen? Kuinka monelta tämä toiminta pilasi suhteet seurakuntaan tai sulki kirkon oven, sitä emme varmasti ikinä saa tietää?


Kyseessä oli siis puhdas moraalipaniikki ilman järjen hiventä, jota valitettavasti lehdistö lietsoi omalta osaltaan. Tämä vaihe on jättänyt minuun hyvin suuren epäluulon toimittajia kohtaan - asiat kun on niin helppo esittää niin että ‘asiasta syntyy keskustelua.’ Samanlaista moraali- tai mediapaniikkia voi lietsoa myös tänä päivänä. Esimerkiksi moraalipaniikin välttäminen oli yksi allekirjoittaneen päätavoitteesta Peliraati-palvelussa 2008-2015. Tärkeintä kuitenkin oli että moraalipaniikkiin reagoitiin oikein, kertomalla fiksusti asioista ja pysymällä rauhallisena vaikka syytökset olivat kirjaimellisesti järjettömiä.


Ehkä juuri larppaajien valitsemasta taktiikasta syystä kohu vaikeni suomessa nopeasti - viimeisin kohu oli 2002 nk. “vampyyrimurha” ruotsin puolella - larppaaja kun oli joutunut ryöstömurhan uhriksi ilman että peli mitenkään liittyi asiaan.


Assembly 2014


Jälkikäteen mietittynä tälläistä mediapaniikkiin reagointia ei oikeastaan koskaan tapahtunut tietokonepelien puolella, koska niitä pystyi pelaamaan kirjamellisesti salassa kotona kun taas larppaajat tarvitsivat tilaa peleihinsä. Toki, Assembly-messut ovat ehkä olleet yksi merkittävämpiä tekijöitä julkisuuskuvan kohottamisessa, mutta ne eivät ole voineet edustaa kaikkea tietokoneharrastusta.


Suhtautuminen on alkanut muuttumaani vasta viime vuosina, tosin hyvin tylyjä ja osin rasistisiakin kommentteja on vielä viime vuonnakin kuulunut esim. e-urheilun osalta. Pelien julkisuuskuva lähti nousuun vasta kun Rovio tahkosi miljoonia ja huomattiin että kaikki itseasiassa pelaavat jotain!


Kysymykseni onkin, olisiko suomessa e-urheilun televisiointi ja pelaamisen hyväksyminen voinut yhteiskunnassa tapahtua jo vuosia sitten, jos tietokonepelaajat olisivat noudattaneet larppaajien viitoittamaa tapaa ja käsitelleet pelaamista avoimemmin mediassa? Tämä on tietysti täysin retorista pohdintaa.



Roolipelikerho toiminnassa, 2014

Toimiessani paikallisseurakuntien nuorisotyönohjaajana vuosina 2004-2013 harrastustani ei kyseenalaistettu kertaakaan, ei yhtään missään. Miksi? No, ehkä siksi että moraalipaniikki löytää helpommin kasvualustaa alhaisesti koulutettujen ihmisten keskuudessa, tai ehkä se oli enemmän herätysliikkeiden juttu? On myös huomattava että seurakunnan työntekijät tukivat larppaavaa nuorisoa jo 20 vuotta sitten: vaikka luterilaiset paikallisseurakunnat ovatkin maallikkojohtoisia, ovat varsinaiset työntekijät tottuneet siihen että aina välillä vetää jostain ikkunasta!

Toinen syy on varmasti nuoriso. Nykyään harrastus ei ole mitenkään muodikasta  tai ylipäätään osa nuorisokulttuuria: 1996 nuoret larppasivat innokkasti ja harrastus oli kovin in. Muistan että Korpin klaanin helsinkiläiset larppaajat nappailivat kofeniinipillereitä tapahtumassaaan kuin energiajuomia nykyään (nähtävästi nuoriso käyttää edelleen liikaa kofeniiniä), ja harrastamiseen liittyi ah  - aina niin “mukavaa” teinidraamaa ja tunteiden aaltoilua.

Nuorisotyönhohjaajan näkemyksen voin kyllä esittää ja se on se että tietyllä prosentilla teinejä pääsee aina mikä tahansa asia lapasesta. Miksi? Koska kyseessä ovat keskenkasvuiset ihmiset, jotka eivät tunne rajojaan. Teini, jonka aivokuoressa tapahtuu suuria muutoksia ei ole rationaalinen, tunne hyvin itseään tai välttämättä tunne sellaista asiaa kuin “tasapainoinen tunne-elämä”. Nämä faktat tuntuvat olevan kuitenkin hepreaa aikuisille, paitsi ehkä niille jotka nuorten kanssa toimivat?

Yksi aikuiseksi kasvamisen kehitystehtävä on teinillä kyseenalaistaa vanhempansa arvot ja larppaaminen oli kovin turvallinen ja pehmustettu tapa kapinoida.
Monta paljon huonompaa tapaa kapinoida keksisin kyllä.


Allekirjoittaneen Sadas Taso-roolipelivihko. Grafiikka: Mia Meri


Näiden kokemusten pohjalta syntyi toissavuonna “Sadas Taso: Raideista roolipeleihin”-roolipelivihko, joka oli eräänlainen nuorisolle suunnattu johdanto roolipelin eri muotoihin. Vähän 'vanhanaikaiseksi' jossain blogikirjoituksissa todettu vihko viitoitti kuitenkin siihen suuntaan minkä olin todennut nuorison kanssa toimivan hyvin. Roolipeleihin, liveroolipeleihin ja niiden suunnitteluun on käytetty aina valtavasti älyllistä vaivaa, esimerkiksi vuosittaisen Ropecon-tapahtuman luennot ovat täynnä todella mielenkiintoista pohdintaa:


"Sauron Valtiomiehenä" Jaakko Koivula, Luento Ropecon 2008


No mitä sitten tiedämme nykyään larppaamisesta ja roolin syntymisestä ihmisen päässä?


Emme paljon.


Teoriapohja on edelleen puutteellinen, 2000-luvun alussa syntyi oli roolipeliä kuvaavia, jotka oikeastaan ohittivat sosiologian ilmiön selittämisessä, joten jätin ne omaan arvoonsa.
Aikuisten leikkimistä ei oltu tutkittu opinnäytetyötä tehdessäni joten se perustui Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksen tutkimukseen jossa vertailtiin larppeja leikkeihin (on siis regressiviisiä ja kehittäviä leikkejä ja larp oli ehdottomasti sukua kehittävälle sääntöleikille).
Aikuisten leikkejä on vasta viime vuosina alettu tutkia pelitutkimuksessa.  Sitävastoin sosodraamaopinnoissa, 2006- 2007 Bibliodraama- ohjaajakurssilla, ehdotettiin verrattavaksi harrastusta Morenon rooliteorioihin tai sitte Ervig Goffmanin työhön.

Goffamanin raamiteoriaa käytetään nykyään mm. pelitutkimuksessa, ja on huomattava että useampi pelitutkimuksen uraauurtava tutkija kuten Tampereen yliopiston informaatiotieteiden yksikön professori Frans Mäyrä, tai sitten nuoremmat tutkijat kuten Jaakko Steenroos tai Tuomas Harviainen. ovat aloittaneet pohtimalla larppaamisen teoriapohjaa.  Itse pidän hyvänä asiana tutkijoiden vahvaa larp-taustaa ja tottumista pohtimaan pelin ja sitä pelaavan yksilön ja yhteisön suhdetta?


Kuten itse jouduin tekemään selväksi, on ilmeisesti monen muunkin pitänyt selittää itselleen:
 "mitä minä itseasiassa teen kun larppaan?"


Morenon rooliteoria lähtee siitä että meillä ei ole yhtä roolia, vaan monia. Rooleja vaihdetaan kuin sukkia ja useammin kuin sukkia. Tilanteesta riippuen henkilöllä on myös vastarooli jonka toisen henkilön rooli synnyttää. Siis: vanhempi-lapsi, opettaja-oppilas jne… Joutumisesta huonoon rooliin voi seurata riitoja ja yksi esitetty väite on että vankilassa olevat vangit eivät ole oppineet oman roolinsa hallintaa - siis että olisivat löytäneet itselleen myönteisen roolin. Roolien ottaminen ja vaihtaminen on ihmisille luonnollista, siksi ELF Vesalan toteamus Lauantaivekkarissa 1997 on täysin totta, kuvitteellisen roolin ottaminen on luonnollinen ilmiö!


Tätä rooliin samaistumista kutsutaan empatiaksi, eli “myötäelämisen kyvyksi”, ja se mahdollistaa ylipäätään toisen ihmisen asemaan asettumisen.



Kummeli: Roolipelaajat -sketsistä ei myötäeläytymistä puutu!


Myötäelämisen puutetta sensijaan osoittaa se ihminen, joka väittää nuorta saatananpalvojaksi.


Roolityöskentely (esim. Bibliodraaman osalta) vie voimavaroja, mutta se ei häivytä ihmisen omaa persoonallisuutta. Väitteet siitä että rooliin voi ‘uppoutua’, ‘unohtaa itsensä’ tai ‘jäädä koukkuun’ ovat pääosin epätieteellistä hölynpölyä. Psyyke on huomattavasti monimutkaisempi asia ja toimii huomattavasti monipuolisemmin kuin mitä muutaman tunnin esittämällä kuvitteellista roolia saa aikaiseksi. (Miksiköhän näyttelijöiden mielenterveydestä ei olla sitten niin huolissaan?)

Yksi piirre mikä liveroolipelaamisessa on aina ollut on debriefing-keskustelu pelin lopussa, vaikka sitä ei erikseen olisi järjestetty. Tähän täytyy tarkentaa siten että esimerkiksi Rajakatse Fantasia RY:n kaikissa tapahtumissa debriefing-tilaisuutta ei erikseen järjestetä. Syynä tähän ratkaisuun on se että kyseessä on 20 vuotta jatkunut kampanja, jossa on mahdollisuus pelata roolihahmolla vuodesta toiseen. Debriefing toteutuu näissä tapahtumisissa vapaamuotoisena ihmisten välisenä jutusteluna ja avautumisena pelin jälkeen. Esimerkiksi uusi pelaaja sai 2015 toukokuussa kuulla pelin jälkeen tavernapiialta pelanneensa todella ärsyttävää henkilöä. Sosiaalinen konteksti on että tämä oli myönteinen asia ja tähän pelaaja oli myös pyrkinytkin roolisuorituksellaan.


Kuvan lähde: Rajakatse Fantasia RY. Riimukehä-pelin debrief 6.9.2012.


Ihmisten välinen purkautuminen toimii aina varaventtiilinä, ja sekä hyvät että huonotkin kokemukset pyritään automaattisesti jakamaan. Tämä ei tarkoita sitä että teinit purkisivat itseään puhumalla kuten aikuiset, mutta aikuiset jakavat liveroolipelinsä kokemuksia ja tuntemuksia automaattisesti. Debriefingssä ja jakamisesesta on ainakin sosiodraaman puolelta se oppi että tärkeintä on että sille on reilusti tilaa. Jakamisen pakottaminen olisi myös vierasta sosiodraaman ihanteille, joten sitä voi tarjota esimerkiksi nuorisolle, mutta lopulta jos joku ei halua jakaa tunteitaan sille ei voi mitään.

Larppaaminen on myös nk. ‘autotelista’, eli itsessään palkitsevaa toimintoa. Termi on tuttu mm. FLOW-ilmiön puolelta, liveroolipelissä 'optimaalinen suoritustila' on melko helposti saavutettavissa. Sosiaalisena harrastuksena LARP on myös sellainen mitä ei oikeastaan voi yksin harrastaa, ainakin Morenolainen vastarooli ja tulkinta sosiaalisesta tilanteesta jää yksin syntymättä.

Johdatettuani melko suuren määrän ihmisiä roolipelaamaan (sekä perinteisiä roolipelejä että larppeja), täytyy todeta havainto että kaikki ovat päässeet mukaan - joillakin on ollut enemmän alkukankeutta kuin toisilla. Entä ne luotettavat porukat? Rajakatse Fantasia RY:n peleissä olen käynyt vuodesta 1996 lähtien ja käyn edelleen (kirjoitettu vuonna 2015), porukkaan on liittynyt mukaan vuosien varrella muitakin, ilmeisesti sanonta “Suomen helpoiten sisään päästävin larp-porukka” on totta. Teinihörhöily jäi myös alkuaikoina minimiin kun pääosin aikuiset ihmiset olivat ydinporukka joka perusti yhdistyksen.

Rami Sihvo Kantona 2012 keväällä.


1997 peliin tullut Fleck Kanto on yksi larp-hahmoistani ja esiintyy vieläkin RY:n peleissä - muita hahmoja on sitten ollut noin tusina. Fleckin roolissa joudun purkamaan muutamia tosielämän estoja eli möläyttelen typeriä asioita ja vitsailen tavalla jota arkiminäni ei tekisi. Käytännössä teen pelissä maalaishuumoria monen hienon ihmisen nähtäväksi. On vaikea sanoa miten rooli muodostetaan, se kun osa kirjallisuutta ja itselleen muodostettua sisäistä kuvaa miten joku toimisi? Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma, ja se on havainto että kuvitteellinen rooli ei ole mitenkään vahingollinen asia.
Asian voi todeta kuten eräs "Suomi Larp"- Facebook ryhmässä totesi:


Ei, roolipelit eivät johda saatananpalvontaan vaan johonkin vielä pahempaan: yhdistystoimintaan ja tapahtumanjärjestämiseen. Ensin vähän heittelet noppia ja askartelet boffoja kavereiden kanssa ja ennenkuin huomaat, kannat jotain hämäriä laatikoita Dipoliin ja perustelet roolipeliyhdistyksiä. Tästä ei äiti varoittanut.

No comments:

Post a Comment